Olipa kerran sentin kolikko, nimeltä Jouni ”Jonde” Saviperä. Jonde tunsi olonsa kovin yksinäiseksi, kun edes Suomen valtio ei tahtonut sitä julkaista. Jonden mielessä kiiri pelipojan kuvaukset ja se samalla haaveili nastana olosta ilmoitustaululla. Se olisi vasta lupsakkaa, eli lutvarttia, olla möllöttää ja pistellä. Unelmien elämää. Mutta ehkäpä siinä voisi olla hieman liikaa majoneesia.
Tuli syksy, voimalla. Vaahterat muuttivat Kanadaan vaahterasiirapin ja luonnonrikkauksien perässä. Jonde oli edelleen apaattinen mutta kiitti onneaan, ettei hepatiittinen. Hänen ystävällään Hepa Tiittisellä oli todettu munuaisvarkaus. Oululainen yakuzakartelli oli myynyt Hepan munuaisen korvaukseksi katupölystä ja paketista Hookoon sinistä. On aikoihin eletty. Jonde mietti elämän tarkoitusta ja Hepaa. Hän päätti tehdä jotain ja lähteä Fuengirolaan ottamaan aurinkoa ja kuvailemaan tipejä. Muuttotipejä. Rasvat vaan pintaan ja käristymään. Räps räps.
Saavuttuaan kohteeseen Jonde koki ahaa-elämyksen. Sentin kolikot olivatkin Keski-Euroopassa käytössä ja Jonde löysi itsensä ja kommuuninsa. Jonde eli elämänsä fuengirolassa onnellisena vaihtorahaan asti. Ja tipit saivat tuta sen. Tarinan opetus siis on, että Fuengirolassa kaikkien on hyvä olla. Ja sentin kolikot pitäisi vapauttaa kaikkien käyttöön. Ilman reseptiä.
Jonttu
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti